17 vuotta sitten suomalaiset heräsivät aamuvarhain jännittämään hermojaraastavan tiukan F1-kauden päätösosaa. Maailmanmestaruudesta tultaisiin käymään jo toisena vuonna peräkkäin viimeinen, kaiken ratkaiseva taistelu kaukana Japanin Suzukan moottoriradalla. Sinivalkoiset katsojat jännittivät, pystyisikö Mika Häkkinen toistamaan edellisvuoden temppunsa.

Tilanne oli kutkuttava. Häkkinen oli neljä pistettä Ferrarin Eddie Irvinen perässä. Tuolloin pisteitä jaettiin vain kuudelle parhaalle jaolla 10-6-4-3-2-1, joten vain huippusijoitus riittäisi Häkkiselle. Lisää harmia McLarenin lentävällä suomalaiselle tiesi pitkältä sairaslomalta edellisessä kisassa palannut Michael Schumacher, joka oli valmis auttamaan irlantilaistallikaverinsa mestariksi.

Saksalainen tekikin parhaansa lauantaina ajamalla korkean orhinsa paalupaikalle. Toisen ruudun napannut Häkkinen tiesi, ettei hänellä ole varaa jäädä seuraavana päivänä arkkivihollisensa jalkoihin.

Ennen starttia televisiokamerat poimivat kuviin kylmärauhallisen oloisesti lähtövalojen sammumista odottavan Häkkisen. Kaikki tiesivät hänet kaveriksi, joka ei sortuisi kovien paineiden alla. Hän oli ”Jäämies” jo kauan ennen Kimi Räikköstä.

Lähtövalojen sammuttua Häkkinen iski. Unelmastartti kenties uran kovimmassa paikassa nosti hänet kärkipaikalle, vaikka Schumacher tekikin härskin peittely-yrityksen. Ensimmäisen kierroksen jälkeen pelin henki oli selvä. Jos Häkkinen voittaisi, olisi hän mestari riippumatta siitä, mitä hänen takanaan tapahtuisi. Kuulostaa helpota, mutta sitä se ei todellakaan ollut.

Suomalainen oli ollut kiistatta kauden nopein kuljettaja. Voittoja oli kertynyt tilille kaudella 1999 kuitenkin tässä vaiheessa vasta neljä. McLarenin MP4-14 oli nopea, mutta teknisesti erittäin haavoittuvainen kilpuri. Samat sanat pystyi sanomaan myös Mercedeksen myllyistä. Eikä Häkkinenkään voinut katsoa peiliin kokematta omantunnontuskia. Omat virheet olivat myös syöneet paljon pisteitä aiemmin kaudella.

Vuosi oli ollut dramaattinen ja täynnä hurjia käänteitä, mutta kauden viimeisiä kierroksia ajettaessa Häkkinen oli sittenkin raivoamassa itsensä kohti toista maailmanmestaruutta. Jos kukaan edes oli ennen Japanin osakilpailua epäillyt hänen ansaitsevan sitä, ei soraääniä vuosituhannen viimeisen ruutulipun heilahduksen jälkeen enää kuulunut. Häkkinen oli tehnyt sen! Voitto, maailmanmestaruus, maailman paras!